Vihreät kasvit värjärin padassa

Raparperi (Rheum rhabarbarum)

Raparperi on tatarkasveihin kuuluva erittäin hapan vihannes, jonka meheviä lehtiruoteja käytetään ravinnoksi erilaisissa leivonnaisissa, kiisseleissä ja hilloissa. Raparperi onkin kevään ensimmäisiä herkkujamme pitkän talven jälkeen. Omia suosikkejani on raparperipiirakka sekä pakastimen pohjalta löytyvien viimeisten mansikoiden kanssa keitetty raparperi-mansikkakiisseli. Tyttäreni taasen leipoo mieluiten raparperimuffinsseja. Nam!

 Raparperi sisältää oksaalihappoa. Oksaalihappo sitoo elimistön soluista kalsiumia, jos sitä ei ole muuten saatavilla. Runsaina annoksina raparperia nautittaessa olisi syytä nauttia samalla kalsiumpitoista ruokaa tai juomaa, esimerkiksi maitoa. Kalsiumia on eniten luun soluissa, joten oksaalihaposta voi olla haittaa luustolle. Oksaalihappo voi pahentaa kihtipotilaan tai niveltulehdusta potevan vaivoja. Tästä allekirjoittaneella on omakohtaisia kokemuksia. Kerran innoissani söin niin paljon raparperikiisseliä, että juhannustansseihin mentiin sitten isot pehmeät kengät jalassa, kun ukkovarpaan nivelet olivat punaisen puhuvat ja todella kipeät. Kihtikohtauksenhan raparperin ylensyönti oli laukaissut. Isosiskoni oli hengessä mukana ja laittoi kauniin kesäasunsa kanssa myös hulvattomat kengät jalkaansa, näin en erottunut niin selvästi joukosta:)) Voi oksaalihaposta olla muutakin haittaa. Se muodostaa kalsiumin kanssa veteen lähes liukenemattoman yhdisteen, kalsiumoksalaatin, josta voi joillekin ihmisille muodostua elimistössä virtsa- ja munuaistiehyitä tukkivia kiviä. Värjärille raparperin oksaalihappo sen sijaan on mieleen, lankoja ei tarvitse purettaa erikseen millään muulla puretteella raparperin sisältämän oksaalihapon toimiessa itse puretteena.

Kuten useiden muidenkin kasvien, niin myös raparperin nimellä on oma  mielenkiintoinen historiansa. Arvellaan nimittäin, että  Raparperin nimi tullee ikivanhasta kauppaväylästä, jota pitkin sitä vietiin maailmalle. Tehokkaana lääkekasvina pidettyä raparperia kasvoi Uralin rinteillä. Sitä kuljetettiin Välimeren maihin pitkin ikivanhaa kauppaväylää,Volgaa pitkin - Rha Barbarum eli barbaarienjokea, kuten kreikkalaiset sitä nimittivät aikoinaan.

Raparperi värjärin padassa antaa kauniin vihreitä ja kullankeltaisia värisävyjä villaan. Pyhäinmiesten viikonloppuna värjäsin lapsuudenkodissani, Viinasillassa, raparperin juurella sekä harmaata että luonnonvalkoista lankaa. Värjärin kilta valitsi raparperin vuoden 2012  värikasviksi ja ei ihan syyttä, sillä raparperi on todella monipuolinen värikasvina. Kaikkia kavin osia voidaan käyttää värjäyksessä joko puretteena tai värin vahvistajana ja antajana.


Kaivoin ison juurakon ylös raparperipenkistäni. Liotin juurakkoa hetken aikaa ennen kuin pesin huolellisesti kaiken mullan pois. Juuret olivat voimakkaan oransseja, odotinkin innokkaasti mahtaisinko saada sen siirrettyä myös lankoihini. Keitin juuria reilut kaksi tuntia ja jätin liemen jäähtymään. Seuraavana päivänä sitten siivilöin liemen. Lisäsin huolellisesti kostutetut langat väriliemeen. Värjäsin lankoja tunnin verran noin 70 C-asteisessa liemessä. Jätin langat värjäysastiaan seuraavaan päivään. Aamusta alkanut lumisade oli sinänsä toivottua, mut olis tietty voinut alkaa hivenen myöhemmmin.

Harmaat vyyhdet värjäytyivät kauniin vihreiksi ja vaaleat keltaisiksi. Odotin vaaleiden lankojen värjäytyvän vahvemmin oranssin sävyisiksi, koska juuret olivat hyvin vahvan värisiä. Tämä oli eka kerta kun raaskin ottaa juurakoita väripataan, joten omakohtaista kokemusta raparperin juurakon käytöstä ei vielä ole kertynyt.  Arvelen, etten käyttänyt tarpeeksi korkeaa värjäys lämpötilaa. Tähän päädyin sen vuoksi, että krappijuurella saa korkeassa lämpötilassa todella vahvaa oranssia. Arvailua kaiki tyyni siis vielä tällä erää ennen kuin kokemukseni karttuu. Tietysti olisi mukavaa kuulla myös muiden värjärien mielipiteitä ja kokemuksia raparperin juurella värjäämisestä.

Alla olevassa kuvassa kerään kesäkuussa raparpereja soppaa varten ja pakkaseen talven herkutteluhetkiä varten. Ylin raparperitarkastaja valvoo touhujani tapansa mukaan. Rehevää raparperikasvustoani katsellessa tuumailen, et riittääpi siitä hyvinkin viel muutama juurakko tulevana kesänä väripataan. Kaikesta tästä saan olla kiitollinen vanhemmilleni, jotka hoitivat eläessään Viinsillan raittia ja huolehtivat siitä, että perinteisiä puutarhakasveja löytyy pihapiiristämme. Kun penkki on aikanaan hyvin perustettu, niin helppoa on sitä perillisten hoitaa ja varsinkin, kun riittää oman hepan kompostoidut munkit  lannoitteeksi juurakoille aina keväisin.


Poimulehti


Lue poimulehdestä enemmän LuontoPortin sivuilta poimulehti.


Nokkonen (Urtica dioica)



Meille kaikille niin tutusta nokkosesta on ollut hyötyä ihmiselle kautta aikojen. Nokkosta löytää helposti ranta- ja puronvarsilehdoista, viljelymaiden reunamilta ja omasta kotipihastakin. Nokkonen vaatii lihavaa, runsaasti typpeä sisältävää maata kasvaakseen hyvin ja muodostaakseen tiheitä, jopa metrin korkuisia kasvustoja, joista saa nopeasti kerätty isojakin määriä nokkosta. Kautta aikojen nokkonen on ollut tärkeä lääke-, väri- ja kuitukasvi. Keväällä nuoret nokkosen versot lisäävät lettutaikinaan meille niin tärkeitä hiven- ja kivennäisaineita. On tunnettua, että nokkonen voittaa pinaatin niin maukkaudellaan kuin ravintoarvollaankin. Kuivaan nokkosta talveksi niin perheeni käyttöön kuin hepallenikin. Hevonen saa siitä keskitalvella hyvän rautalisän. Luen lisää nokkosesta LuontoPortin sivustolta nokkonen.

Väriaineena nokkonen on yleisesti käytetty kasvi, vaikka sen värinkestävyys ei ole hyvä pelkkää alunapuretusta käyttämällä (lehtivihreässä eli klorofyllissä ei ole happamia atomiryhmiä, joten se ei sitoudu villakuituun). Nokkosella värjätty villalanka on aluksi vihreää, mutta väri harmaantuu helposti ajanmyötä. Rautapadassa värjätyt langat ovat sävyiltään harmaanvihreitä ja kuparivihtrillä eli kuparisulfaatilla puretetut sammalenvihreitä (erottuvat kuvassa selvästi muita lankoja vihreämpinä). Käytän kuparisulfaattia hyvin vähän, koska se on erittäin myrkyllistä vesieliöille ja sen käyttöä tulisi siksi välttää.

 Kessu (palturitupakka, Nicotiana rustica)

Kessu eli palturitupakka on ilmeisesti alunperin intiaanien käyttämä tupakka, jota he kutsuivat mapachoksi. Kessu tuli ensimmäisenä tupakkalajina Eurooppaan. Suomeen sen toivat 30-vuotisesta sodasta palanneet sotilaat, hakkapeliitat. Se oli pitkään käytetyin tupakkalaji ja mahorkan (vahvaa venäläistä tupakkaa) raaka-aine. Yhdessä kasvissa on keskimäärin kuusi kertaa enemmän nikotiinia kuin virginiatupakassa. Pula-aikana kessua on viljelty runsaasti kotitarpeiksi talon nurkalla tai piha-aitan takana. Nykyisin tupakanviljely on kiellettyä esim. Luostarimäen käsityöläismuseolla Turussa on erityislupa sen kasvattamiseen Tupakkatalon pihapiirissä. Tupakkakasvusto pitää leikata ja hävittää, sitä ei saa käyttää tupakkatuotteiden  valmistukseen.

Mistä minä sain sitten kessua värjärin pataani? Lapsuudenkotini vintillä on säilytetty kessunlehtiä pahvilaatikoissa aina isäni Fabian-enon kuolemasta vuodesta 1954 asti. Muistan lapsena käyneeni niitä vintillä kavereideni kanssa ihmettelemässä ja otimme salaa myös lehden tai kaksi leikkeihimme. Lehdet olivat suuria ja erikoisenmallisia, mikä varmaan kiehtoi lapsen mielikuvitusta. Sittemmin kessut saivat olla rauhassa reilut neljäkymmentä vuotta kunnes kesällä mieheni ehdotti, että kokeilisin irtoaisiko niistä vielä väripigmenttiä villan värjäämiseen. Olin kertonut hänelle monena päivänä suunnitelmastani virkata tyttärellemme isoäidinneliöistä lahjaksi keinutuolimaton. Neliöissä käyttämiini villalankoihin värjäisin sukumme historiaa menneiltä vuosikymmeniltä. Lankojen värit kertoisivat kukin vuorollaan hänelle tarinaa menneistä sukupolvista ja Viinasillan historiasta. Nämä tarinat vielä kirjoittaisin hänelle ylös muistikirjaan mahdollisia tulevia sukupolvia varten.
Kuvassa poikani poseeraa asettautuneena pappansa tavanomaiseen kuvausasentoon Luostarimäen Tupakkatalon kessukasvuston edessä elokuussa 2012.

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare)

Pietaryrtistä värikasvina kerron Kukat värjärin padassa-sivuilla.

Mesiangervo (Filipendula ulmaria)

Mesiangervo kasvaa usein suurina kasvustoina runsasravinteisilla, kosteilla niityillä, ojanvarsilla, rannoilla ja lehdoissa. Kesä-heinäkuussa mesiangervon kellertävänvalkoisten kukintojen miellyttävän imelä tuoksu lisää iltakävelyn nautinnollisuutta. Varsinkin sateen jälkeen tuoksu on suorastaan huumaava ja niin rakas minulle, koska siihen liittyy miellyttäviä muistoja lapsuudestani. Tuoksu syntyy pienistä kukista erittyvästä haihtuvasta öljystä, joka sisältää asetosalisyylijohdannaisia (salisylaattia), arbutiinia ja vanilliinia. Perinteisesti  mesiangervon kukkia on käytetty rohdoksena, oluen mausteena ja kotien hajusteena. Mesiangervon kukista ja lehdistä haudutettua teetä on käytetty perinteisesti mm. reumatismin hoitoon. Detria Oy:n lihasrelaksantti- eli lihasten rentouttajavoiteiden, jalkavoiteiden ja tulehduksilta suojaavan tatuointivoiteen vaikuttavina aineina toimivat mm mesiangervosta ja siankärsämöstä erotetut uutteet mm. kipua ja tulehduksia taltuttava salisylaatti sekä ihovaivoja hoitava arbutiini. Luen enemmän mesiangervosta LuontoPortin sivustolta mesiangervo.

Värjärin padassa mesiangervo antaa keltaisia, kellanvihreitä ja harmaanvihreitä värisävyjä. Vaikka ympärillämme on runsaasti vihreitä kasveja, me emme saa niistä suoraan vihreitä värejä. Kaikissa vihreissä kasveissa on myös keltaisia väriaineita flavonoideja (lat. flavus = keltainen) mm. kversetiiniä ja kempferolia. Nämä väriaineet eivät ole selvästi happamia ja siksi ilman puretusta esim. alunalla ne eivät kiinnity kuituihin hyvin. Milteipä kaikkia vihreitä kasveja voi käyttää edellä mainittujen keltaisten värien siirtämiseen villaan. Se, mitä kasveja värjärit käyttävät, perustuu lähinnä paikallisiin perinteisiin ja siihen, mitä kasveja värjärin on helpointa saada käyttöönsä. Itse käytän paljon mesiangervoa, koska sitä kasvaa runsaasti maillamme ja näin ollen pystyn keräämään sitä helposti suuria määriä kuivumaan pitkin kesää tallin ylisille. Käytän myös mesiangervon juuria värjäykseen. Ennen kukintaa juurista saa vaaleanruskeita sävyjä ja syksyllä sinertävän mustaa. 

PIHARATAMO (Plantago major)

Piharatamo ei lähempää esittelyä kaivanne, sillä se kasvaa lähes kaikkialla. Niukkaravinteisilla paikoilla ja paljon kuljetuilla pihamailla pienenä ja kituliaana, runsasravinteisessa maassa lähes puolenmetrin korkuisena. Pitkäruotiset lehdet muodostavat ruusukkeen, jonka keskeltä kohoaa pitkään tähkään päättyvä lehdetön ja haaraton kukintoperä. Kts lisää tietoa piharatamosta LuontoPorttin sivustolta, suoralinkki piharatamo sivulle tässä piharatamo.

Lapsuudenkotini Viinasillan pihamaalla ratamo kasvaa matalana kasvustona, vähemmän kuljetuilla alueilla taas hiukan suurempana. Jos sain pienen naarmun tai haavan, niin äiti kehotti hakemaan ratamonlehden sen suojaksi, koska sen tiedettiin perimätiedon mukaan vähentävän verenvuotoa ja estävän ihorikkojen tulehtumista. Perinteisesti kasvia onkin kutsuttu rautalehdeksi, laastarilehdeksi, luonnonlaastariksi, haavalehdeksi (kts lisää nimityksiä Yttitarhan sivustosta). Me lapset kutsuimme ratamonlehteä "valheenpaljastuslehdeksi" tai "lööperilehdeksi". Testasimme myös toistemme totuudenpuhumista vetämällä yhdessä mahdollisimman ison ratamonlehden kahtia. Testasin aamulla itseni kanssa olenko paljonkin jo lööperiä lasketellut näin aamutuimaan, tuloksen näet yllä lankavyyhtien vasemmalla puolella olevasta kuvasta; 

Värjärin padassa ratamonlehdet ja kukinnot antavat kauniita kultaan vivahtavia värisävyjä. Ratamolla värjätyt langat miellyttävät itseäni paljon, koska ne sointuvat erityisen hyvin muihin luonnonväreillä värjättyihin lankoihin. 








5 kommenttia:

  1. Hei! Olen vasta tänä syksynä aloitellut lankojen värjäystä. Minulla on vanhoja, aikoinaan kotona olleiden lampaiden villoista kehrättyä lankaa, joita olen säästänyt toivoen joskus ehtiväni värjätä luonnonväreillä. Kävin sienivärjäyskurssin, ja innostuin kovasti aiheesta. Kävinpä kurssin jälkeen sieniretkellä ja löysinkin mukavasti punavyö-, veriheltta-, ja keltavyöseitikkejä. Olen niitä nyt kuivaillut ja laitan talteen, kunnes ensi kesänä jatkan keräilyä. Ensi kesänä sitten värjäilen mökillä.
    Sinun blokisi on mielenkiintoinen ja siinä on sellaista elämänmyönteistä meininkiä. Värjäysjutut luinkin tarkkaan.
    Tulee varmasti talven aikana käytyä vierailulla sinun sivuilla.
    Mukavaa syksyn jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos anonyymi, toivotuksesi otan vielä näin vuodenkin jälkeen mielihyvin vastaan;) miten Sinun värjäyjuttusi ovat onnistuneet? varo vaan tämä touhu vie mennessään...mukavia hetkiä väripatojesi äärelle

      Poista
  2. Kyllä tupakkaa saa ihan vapaasti viljellä ja valmistaa.
    Kuvassa N. tabacum, ei kessu joka on N. rustica,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anonyymi ymmärtääkseni edelleenkin tupakkalain mukaan tupakan kasvatus myyntiä varten on luvanvaraista. Suomessa taitaa tällä hetkellä olla vain yksi ainoa tupakankasvattaja, joka saa myydä tupakan ainoastaan tupakkateollisuudelle. Luostarinmäellä kasvatukseen pitää ol myös lupa kuulema, koska sitä "jatkojalostetaan" eli työnäytöksissä tehdään pikanellia. Jokainen saa kasvattaa omalla pihallaan omiin tarpeisiinsa kyl ilman lupaa. Omalla pellollanikin kasvaa edelleen kessua, aivan samanlaista kuin tuossa Luostarinmäellä otetussa kuvassa, mikä parhaillaan kukkii keltaisin kukin, sen sijaan virginiantupakka (N. tabacum) kukkii vaaleanpunaisin kukin. kovin hyvin en tupakkakasveja tunne, mut näin olen nuo kaksi oppinut erottamaan toisistaan.

      Poista
    2. Juuri näin. Eli omaan käyttöön ok. Suosittelen. Erittäin helppo kasvatettava.
      Jatkojalostus tosin saattaa olla aloittelijalle hiukan vaikeampaa.

      >kessu kukkii keltaisin kukin
      Oikein. Kuvassa vaaleanpunaisin kukin varustettu virginiantupakka.

      ainoa tupakankasvattaja: http://yle.fi/uutiset/tupakoimaton_antti_on_suomen_ainoa_virallinen_tupakantuottaja/7807573

      Poista